maanantai 8. lokakuuta 2012

Kadonneen kuulon metsästys

Olipa kerran pieni, pehmoinen ja suloinen koiranpentu. Luonteeltaan tuo pentu oli vähän ujon puoleinen varsinkin toisten koirien suhteen, äärettömän uteliais ja ennen kaikkea erittäin ihmisrakas. Se oli fiksu ja oppivainen ja ymmärsi nopeasti, mitä sen toivottiin tekevän. Pentu kehittyi ja oppi uusia asioita kiitettävään tahtiin. Se osasi kävellä kauniisti hihnassa, tulla luokse pyydettäessä ja odottaa lupaa ennen kuin koski ruokaansa. Ei kerjännyt eikä häiriköinyt ruokapöydässä olijoita. Koulutuskentällä sivulletulo, seuraaminen ja kontaktin ottaminen toimivat hienosti. Koirapuistossa saattoi parinkymmenen metrin etäisyydeltä sanoa ihan normaalilla äänellä "Peppi, sivulle" ja se keskeytti mitä ikinä oli tekemässä, tuli sivulle, sai palkkansa ja jatkoi puuhiaan. Se oli siis omistajiensa ilo ja ylpeys.

Ikää tuli lisää, pentu kasvoi ja jossain vaiheessa tuntui menettäneen kuulonsa kokonaan - ainakin hetkittäin. Kyllä se edelleen kuulee, kun joku tulee sisään tai menee jääkaapille. Mutta jos sitä vaikkapa kutsuu sisälle omalta takapihalta, se usein käyttäytyy kuin ei olisi kuullutkaan tai ainakaan ei ole ymmärtävinään. Koulutuskentällä kiinnostaa kaikki muu kuin se hihnan toisessa päässä oleva ihminen. Siinä hihnan päässähän se on joka tapauksessa, kiinnitti siihen huomiota tai ei. Maassa olevat hajut ovat paljon kiinnostavampia, samoin metsässä olevat möröt, joita kukaan muu ei vain huomaa. Ehkä se etsii itsekin sitä kadonnutta kuuloaan maasta tai metsästä. Välillä kaikki opitut temput taas onnistuvat todella hienosti. Ei siis vielä heitetä pyyhettä kehään ja kirvestä kaivoon. Varsinkin tutussa paikassa omalla takapihalla moni juttu toimii hienosti. Kysymys on siis vain keskittymisestä ja motivaatiosta. Metsälenkeillä vapaana ollessaan tuo ennen niin ujo ja lähellä pysytellyt pentu näyttää välillä ihan siltä, kuin olisi jonkun pistoksen saanut ja ravaa villisti ympäriinsä. Jopa niin, että on välillä pitkiäkin aikoja näkymättömissä. Tai ehkä ne ajat vaan tuntuvat pitkiltä, kun ei tiedä, missä se menee. Tähän saakka se on kuitenkin aina takaisin luokse tullut. Näyttää siis siltä, että tämän elämänsä alkutaipaleella olevan koirayksilön itseluottamus on lisääntynyt ja usko omiin kykyihin on välillä lähes rajaton. Kunnes joku äkillinen tapahtuma tai vieras lajitoveri taas palauttaa sen takaisin maan pinnalle.

Näyttäisi siis vahvasti siltä, että meidän vintiömme on tulossa murrosikään. Kaipa siihen kuuluu tämä rajojen kokeilu ja kuulon hetkittäinen kadottaminen aivan kuten ihmislapsillakin. Toivottavasti se kuulo vielä jostakin löytyy. Oli se sitten sieltä maasta, jota nuuhkitaan ahkerasti tai metsästä, jossa on mörköjä. Kyllä ne opitut asiat varmasti palaavat vielä mieleen siten, että toimivat ajasta ja paikasta riippumatta eikä valikoiden, kuten tällä hetkellä. Täytyy vaan muistaa toistaa niitä entistä ahkerammin, vaikka eivät aina toimikaan. On se vaan uskottava, että meidän pentumme ei ole niin pieni enää. Pehmoinen ja suloinen se kuitenkin on edelleen.

2 kommenttia:

  1. ;D Kuulostaa kyllä niin tutulta! Terkkuja Almalta!

    http://amazingalma.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  2. Kiva kuulla, että muuallakin painitaan samanlaisten ongelmien parissa :)

    VastaaPoista